Winter

Maassa on lunta, on joulukuu, mulla on My Little Pony-joulukalenteri, meillä on jo ihan pieni joulukuusi, mun pullipilla on tonttulakki, joululomaa ennen täytyy herätä aikasin enää kahtena maanantaina. Mä oon korvista varpaisiin saakka pelkkää joulua.

Muokkailin vanhoja kuvia!

Ensilumi

Se oli tuntunut ilmassa jo pitkään, jokin pieni tunne odotuksesta ja jäisestä henkäyksestä niskassa. Se antoi meidän odottaa ja venyi mahdollisimman pitkään mahdollisimman kireälle, joten kun maa sitten vihdoin oli saanut valkoisen kerroksen sitä ihmeellistä, jäätä pehmeämpää ainetta, tuli ensilumi yllätyksenä kaikille. Lehmät kiikutettiin navettaan kiireellä ja aitan ikkunat suljettiin, eikä kaupunkiinkaan lähdetty sinä päivänä, sillä äidin leninki olisi voinut vaikka kastua lumisessa soutuveneessä. Hiutaleet leijailivat taivaalta suoraan suuhun, kunhan kielen työnsi tarpeeksi pitkälle ja kurotti vielä vähän korkeammalle. Veljet muotoilivat lumesta palloja, heittivät niillä toisiaan. Se näytti hauskalta, mutta kurkotin silti vain lumihiutaleita suuhuni, olinhan sisko enkä veli ja pieni ja heiveröinen enkä vahva.

                      Seuraavana vuonna nukuin sen kaiken yli, olin vielä pienempi ja sairaampi ja kylmissäni. Hiutaleet sulivat osuessaan uuteen ikkunalasiin, valuivat puroina alas, tai kyynelinä. Se lumi pysyi heti ensimmäisestä hetkestä saakka tiukasti maassa, lisää satoi aina vain kevääseen asti. Minäkin pysyin sängyssäni kunnes lumi suli, enkä sen jälkeenkään hyppinyt keväässä. Olin toipilas ja heikko, kalpea ja hauras. Äiti kutsui minua lumienkeliksi, vaikka tosiasiassa pelkäsi minua. Tai ehkä puolestani. Kun järvi suli, veljet soutivat kaupunkiin ja toivat pastilleja, mutta tunsin silti oloni aina vain siskoksi.

                      Kolmas talvi oli viimeiseni. Tiesin sen alusta asti, ja luulen muidenkin tietäneen, mistään ei vain puhuttu. Aluksi luulin talven jäävän lumettomaksi, kurjaksi kuramyrskyksi, mutta juuri ennen joulua se sitten tapahtui. Kaikki alkoi yhdestä lumihiutaleesta, aivan pienestä, jota seurasi toinen, kolmas ja pian kuivuneita kaisloja peitti valkea harso. Ruskeat ruohonkorret saivat huurteen niskaansa ja ilmassa tuoksui pieni pakkanen ja jäätyneet pihlajanmarjat. Silloin en enää välittänyt väsymyksestäni, vaan juoksin ulos, haukoin ilmasta tuhansia hiutaleita vaaleanpunaiselle kielelleni ja heittäydyin maahan, tein lumienkelin. Sillä hetkellä olin aivan mielelläni ihan vain se sisko. 

-Kirsikka