Paloja

Mä muistan kun oli kesä, yli sata kilometriä pyöräilyä takana ja mä poljin just samaan tahtiin auringon ja sen hetken kanssa. 

Mä muistan kun Ranskassa viime huhtikuussa mä istuin sillä hetkellä mulle rakkaimpien ihmisten keskellä, ihmisten, joita mä en vielä edellisellä viikolla tuntenut. Mä muistan kun saman matkan päätteeksi luvattiin lentokoneessa, ettei unohdettaisi. 

Mä muistan kun ehkä neljä vuotta sitten löysin maailman parhaan biisin.

Mä muistan sen yhden kesäyön, kun järven pinta oli täynnä sumua ja me sukellettiin pinnan alle kuuntelemaan.

Mä muistan kesäloman ensimmäisen päivän, kun kiljuttiin että ollaan vapaita. 

Mä muistan kun syksyllä keskellä yötä juteltiin väreistä.

Mä muistan kun musiikki alkoi soida, yleisö kiljui ja siitä hetkestä lähtien mun kaikki jännitys oli tipotiessään, ja mä juoksin lavalle. 

Mä muistan kun ensilumi satoi sinne harmaaseen korpeen. 

Mä muistan kun mä tajusin, että yhden asian mä osaan paremmin kuin kukaan. 

Mä muistan kun jossain päin Tamperetta keskellä yötä, tuntien pyöräilyn jälkeen, maattiin väsyneinä kadulla puun alla.

Mä muistan kun oli vasta ihan vähän kylmä, auringonlasku ja juteltiin tulevaisuudesta. 

-Kirsikka

Lehmiä ja odotusta

Mä oon ollut iloinen siitä, ettei kokeita enää oo eikä tuu ennen seuraavaa vuotta, että mä voin olla välittämättä kaikista asioista, että mä heräsin eilen aamulla ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan virkeenä. Mä oon käynyt teatterissa, elokuvissa ja sirkuksessa, nauranut kippurassa kavereiden kanssa, ihan vaan viettänyt aikaa, ollut lehmä, rikkonut mun täysin turhia ennakkoluuloja ja lukenut Twilightin (nyt oon kolmannessa jo pitkällä, näin mäki allennun, onhan ne ihan hullun hyviä :D), väkertänyt joululahjoja, laiskotellut.
Paljon mä oon tehnyt, mutten kuitenkaan tarpeeksi mun omasta mielestäni. Vaikka en mä enempää varmaan jaksaiskaan. 

Lumi sataa, sulaa ja sataa uudestaan, vihjailee mua koko ajan lähenevästä joulusta ja häviää sitten taas. Mä oon aika huono odottamaan, mutta nautin siitä kuitenkin. Just se joulun alla oleva aika on varmaan parasta vuodessa, tai ehkä ne kesäiset päivät ennen lomaa kun on jo lämmin, mutta ei kuitenkaan ihan kesä vielä. Mutta kuitenkin se odotuksen ja edessä häämöttävän kesän voi tuntee joo ulkona.

Toivottavasti kaikki ei oo aamusin yhtä unenpöpperössä kuin mä, 

mutta ainakin tää kuvaa mun fiilistä niin hyvin just nyt. 

Winter

Maassa on lunta, on joulukuu, mulla on My Little Pony-joulukalenteri, meillä on jo ihan pieni joulukuusi, mun pullipilla on tonttulakki, joululomaa ennen täytyy herätä aikasin enää kahtena maanantaina. Mä oon korvista varpaisiin saakka pelkkää joulua.

Muokkailin vanhoja kuvia!

Ensilumi

Se oli tuntunut ilmassa jo pitkään, jokin pieni tunne odotuksesta ja jäisestä henkäyksestä niskassa. Se antoi meidän odottaa ja venyi mahdollisimman pitkään mahdollisimman kireälle, joten kun maa sitten vihdoin oli saanut valkoisen kerroksen sitä ihmeellistä, jäätä pehmeämpää ainetta, tuli ensilumi yllätyksenä kaikille. Lehmät kiikutettiin navettaan kiireellä ja aitan ikkunat suljettiin, eikä kaupunkiinkaan lähdetty sinä päivänä, sillä äidin leninki olisi voinut vaikka kastua lumisessa soutuveneessä. Hiutaleet leijailivat taivaalta suoraan suuhun, kunhan kielen työnsi tarpeeksi pitkälle ja kurotti vielä vähän korkeammalle. Veljet muotoilivat lumesta palloja, heittivät niillä toisiaan. Se näytti hauskalta, mutta kurkotin silti vain lumihiutaleita suuhuni, olinhan sisko enkä veli ja pieni ja heiveröinen enkä vahva.

                      Seuraavana vuonna nukuin sen kaiken yli, olin vielä pienempi ja sairaampi ja kylmissäni. Hiutaleet sulivat osuessaan uuteen ikkunalasiin, valuivat puroina alas, tai kyynelinä. Se lumi pysyi heti ensimmäisestä hetkestä saakka tiukasti maassa, lisää satoi aina vain kevääseen asti. Minäkin pysyin sängyssäni kunnes lumi suli, enkä sen jälkeenkään hyppinyt keväässä. Olin toipilas ja heikko, kalpea ja hauras. Äiti kutsui minua lumienkeliksi, vaikka tosiasiassa pelkäsi minua. Tai ehkä puolestani. Kun järvi suli, veljet soutivat kaupunkiin ja toivat pastilleja, mutta tunsin silti oloni aina vain siskoksi.

                      Kolmas talvi oli viimeiseni. Tiesin sen alusta asti, ja luulen muidenkin tietäneen, mistään ei vain puhuttu. Aluksi luulin talven jäävän lumettomaksi, kurjaksi kuramyrskyksi, mutta juuri ennen joulua se sitten tapahtui. Kaikki alkoi yhdestä lumihiutaleesta, aivan pienestä, jota seurasi toinen, kolmas ja pian kuivuneita kaisloja peitti valkea harso. Ruskeat ruohonkorret saivat huurteen niskaansa ja ilmassa tuoksui pieni pakkanen ja jäätyneet pihlajanmarjat. Silloin en enää välittänyt väsymyksestäni, vaan juoksin ulos, haukoin ilmasta tuhansia hiutaleita vaaleanpunaiselle kielelleni ja heittäydyin maahan, tein lumienkelin. Sillä hetkellä olin aivan mielelläni ihan vain se sisko. 

-Kirsikka

ALKU

Mä oon halunnut alottaa blogin jo vaikka kuinka kauan, kaksi kertaa oon sen tehnytkin parin kaverin kanssa, huonolla menestyksellä.

Ensimmäinen niistä oli, noh, kamala. Voitte varmaan kuvitella kaksi höpsöö nelosluokkalaista "otakua", jotka siis lukee paria _huonoa_ mangaa ja päättää mahtavana neronleimauksena osallistua Traconin esityskisaan suunnilleen ekoilla ikinä tekemillään cosseilla. Kahen sellasen tytön Japani-blogi ei vaan voi olla mitään hyvää. Nojaa, se oli sillon :D.

Nyt mä oon kuitenkin päättänyt alottaa, jälleen kerran, vihdoinkin. Musta itestäni sen verran, että mä rakastan värejä, kirjottamista, kavereita, sushia, poneja, eikä siis mitään karvasia koneja, vaikka onhan nekin mukavia, vaan My Little Pony-sarjaa ja aika no, aikalailla tsiljoonaa muutakin asiaa. Mulla on pullip, Snow White, se kantaa nimee Trinity Emilie ja siitä ilmestyy tänne varmaan aika paljon kuvia.

Tää oli tällänen alotus, lyhyt ja ytimekäs eikunmitä, mä toivon että kohta sataa kunnolla lunta ja että tää blogi jää elämään ja no, oikeestaan mä toivon vaikka mitä. Mun jutuissa ei taida enää olla mitään järkeä, joten tässä on varmaan hyvä kohta lopettaa tää postaus. 

-Kirsikka